Ville oli jo kirkossa hikoilemassa, kun me saavuimme äidin ja pikkuveljeni kanssa kirkolle. Äitini ja pikkuveljeni lähtivät kirkkoon odottamaan ja sanoivat isän noutavan minut kohta. Autossa oli kauhea odottaa vaikka kaasoni ja morsiusneidot tulivatkin seuraksi; jännitti, hikoilutti, halusi vielä tsekata että kaikki ok, mitä se kellokin mahtaa olla, paarmat kiusasivat, kuuli ihmisten iloista puheen sorinaa ja naurua, mutta yhtäkkiä kaikki hiljeni... Ne menivät kirkkoon ja myös kaasoni meni sinne. Siinä vaiheessa iski "se on menoa nyt"
 
Isä tuli hakemaan minut ja auttoi autosta ulos. (uskokaa pois, vanista ei ole helppo laskeutua korkokengissä, suuressa mekossa ja vannehameessa) Isästäkin näki että häntä jännitti hirmuisesti ja hän käyttäytyi kuin kanaemo "no niin morsiusneidot, tänne päin!". Auton nurkalta kääntyessä huomasin kirkon edessä hirmuisen kokoisen armeijan chilin. Repesin nauramaan ja ainut mitä sain sanottua isälle oli "Subaru on kasvanut hieman viime näkemästä"
 
Isä oli ostanut armeijan Chilin meille hääautoksi ja kaikki oli tehty minulta salassa, näin vielä kun meidän pieni koristeltu Subarumme lähti pihasta noin tunti sitten ja nyt se oli hirmuinen kuormaauto armeijan kuosissa, koivuja joka paikassa, kukkasydämet keulassa ja kyljessä teksti "ohi on sinkku päivät, susiparin sunnuntait" sekä ovissa Niina ja Ville sekä hirmu kasa sydämiä. Nauroin katketakseni ja isä esitteli jännittyneenä hankkimaansa hääautoa, pelkäsi luultavasti että räjähtäisin. Mutta ei, se oli jopa vielä parempi kuin subaru. Takaosassa oli kaksi isoa nojatuoli jotka oli vuorattu niillä vaalean punaisilla tyynyillä jotka piti olla subarussa, kaksi pitkää punaista penkkiä, kasa koivuja ja maassa oli isot tikkaat mitä pitkin pitäisi ylös kömpiä.
 
Kirkon ovella vastassa oli kanttori joka kertoi hänen kellonsa näyttävän puolta minuuttia vaille ja kysyi alkaisiko hän soittaa. Luvan saatuaan hän lähti takaisin ylös ja me asettauduimme isän ja morsiusneitojen kanssa asemiin. Fanfaari alkoi soida ja sen loputtua meille aukaistiin ovet.
 
Näin edessäni HIRVEÄSTI ihmisiä ja kuului sellainen kohahdus heidän seastaan. Kirkko oli kauniisti koristeltu; Hannu oli todella saanut kukilla ihmeitä aikaan. Kävelimme eteenpäin ja vilkuilin ympärillä olevia ihmisiä hymyillen kuin hangon keksi. Ja sitten näin Villen joka lähti meitä kohti. Meinasi itku tulla kun se oli niin komeana tumman pukunsa ja vieheen kera. Ville toi minua kohti kimppuani ja keskellä me kohdattiin, mutta sitten kaikki repesi.
 
Isää jännitti niin että hän vain poistui takavasemmalle unohtaen koko kumarruksen ja Ville seisoi edessämme aivan lukossa ja vain vilkuili meitä kimppua pitäen. Näin heti että hän ei muistanut minne piti singota joten autoin vähän... =) Nappasin kimpun häneltä hymyillen ja mieheni vielä toiseen kainaloon ja menimme vihkiryijylle.
 
Kaasoni haki kimpun ja meidän piti kumartua. Muistan vain ajatelleeni "toivottavasti osaan, ettei vanne nouse pystyyn" ja hienostihan se polvistuminen meni. Sitten nousimme ja otimme Villen kanssa toisiamme kädestä kiinni.
 
Koko vihkimisestä en oikein muuta muista kuin että pumppasin  koko ajan Villen kättä kun pelkäsin hänen pyörtyvän, Elina luki vihkiraamattuamme, kun Ville jopa uskalsi katsoa minuun ja hymyili sekä sormuksen laiton.
 
Kun lähdimme kävelemään pois kirkon käytävää pitkin niin tunsin kuinka Villekin alkoi rentoutua ja sitten menimme yläparvelle piiloon. Siellä Ville sai ensin vain ähkäistyä "kun sulla oli niin kaunis pukukin, mä menin lukkoon" Siellä sitten hetki, naurettiin, suukoteltiin ja juteltiin kanttorin kanssa. (mikä oli muuten todella mukava)
 
Sitten kun kaikki vieraat olivat ulkona ja ovet suljettu heidän perässään, niin me menimme varttumaan ovien taakse. Muistan kun pappi vielä kysyi virnistäen ; Onkos valmista? Ja sitten ovet levähti auki. Astuimme ulos ja olo oli kuin miinakentälle lähdössä. =) Kaikki ihmiset odottivat nyrkit pystyssä, hullun kiilto silmissä valmiina tykittämään meitä kauroilla. Tuli lähinnä ajatus että pitäisikö kääntyä ja juosta karkuun, mutta menimme rohkeasti kaurasateeseen ja suuntasimme kohti uudistunutta hääautoamme.
 
Kaurasateen loputtua olimme hetken automme edessä ja huutelimme jotain vieraidemme kanssa (en enään muista mitä) ja sitten ilmoitin könyäväni autoon. Otin helmat kainaloon ja kipusin tikkaita pitkin chiliin Ville perässä. Sielä meidän piti suukotella ja vilkutella kun ihmiset halusivat kuvia. Sen jälkeen bestman Markus, kaasoni Elina ja Satu, sekä morsiusneitomme Milla ja Sanni könysivät myös autoon.
 
Markus kaivoi kuohari pullon jota taisteltiin porukalla auki ja äiti sekä isä lähtivät ajamaan meitä kohti kotia ja juhlapaikkaa. Auto matka oli aivan älyttömän hauska mutta siitä oma tarinansa pian. =)
 
NYT SITÄ OLTIIN ROUVA SAARINEN VIRALLISESTI!